sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Kaksi kohtausta Armia

Suuri tanssinopettaja kuoli viime keskiviikkona. Suuri tanssinopettaja oli ollut julkisuudessa vuosikymmeniä, ja - niin uskomattomalta kuin se saattaakin kuulostaa - jo 1940-luvulta lähtien hän oli ehtinyt toimia myös tyyliguruna useille menneille sukupolville.

Vasta kuolinuutisointi paljasti minulle, miten tärkeä suuren tanssinopettajan rooli olikaan ollut 1970-luvun Lauantaitanssien kulisseissa. Kaikki eivät muista Lauantaitansseja, mutta minä muistan - muistan, miten ohjelma synkensi kaikki lapsuuteni lauantai-illat. Muistan ne loputtomat tylsät hetket, kun vain odotin, milloin Lauantaitanssit-lähetys tajuaa loppua. Lapsuus ei ole aina vain huoleton.

Mikä sai minut luonnollisesti vetäytymään YouTuben ääreen. Ja kun palasin YouTuben äärestä, minulla oli laukussani kaksi kohtausta mukanani tänne tuotavaksi.

1.

YouTube: Suuret rakkauslaulut  (6.43)

Parempi myöhään on Seppo Ahdin ja Neil Hardwickin käsikirjoittama kymmenosainen sketsisarja.

Kun Mainostelevisio esitti sarjan vuonna 1979, en tajunnut sen huumorin suurta laadukkuutta ja älykkyyttä. Puolustukseksi voin koettaa vedota vain tuolloin vallinneeseen asiaintilaan - vähäiseen ikääni.

Mutta meidän ei ole tarkoitus tänään seisahtaa vain abstraktisti ylistelemään Parempi myöhään -sarjaa vaan keskittyä siinä yhtenä lauantaina esitettyyn sikermään ikivihreitä ja suuria rakkausiskelmiä. Sikermän esittää meille sarjassa vieraileva kolmikko Heikki Hietamies, Jukka Virtanen ja Armi Aavikko. Yksi heistä on laulamisen ammattilainen, kaksi eivät niinkään, ei varsinkaan Hietamies.

Sikermä alkaa kuolemattomalla "Love Storylla" ja päättyy yhtä kuolemattomaan "Päivien kimallukseen" ("Niin paljon kuuluu rakkauteen"), vähän virsilaulannan tyyliin esittetyinä kumpikin. Niitten välissä kuulemme rakkausiskelmien koko tyylillisen ja sisällöllisen sateenkaaren ja kirjon.

Erityisen elähdyttävänä haluan mainita Hietamiehen tulkitseman, kohdasta 4.16 alkavan katkelman "Hän"-kappaleesta. Kyseessä on alkuaan Bobby Goldsboron vuonna 1968 esittämä traaginen balladi "Honey", jonka suomenkielisen cover-version levytti Jyrki Lindströmin sanoituksen pohjalta ensin Markku Suominen ja sittemmin Fredi. Hietamies laulaa hiukan haparoivalla baritonillaan pölynimurin rikkoneesta rakastetusta, joka peloissaan pyrkii piilottelemaan sitä sängyn alla, ja minä olen äärimmäisen vaikuttunut näistä vaivattoman sulavista suomennossanoista, jotka laskeutuvat sävelkulun ylle täydellisen istuvasti. Kuunnelkaa!

Kyseinen iskelmä oli minulle ennestään tuntematon, joten vasta kun hain siitä Googlen avulla tietoja, paljastui karu totuus, että sanoitus nostetaan kaikkein aikojen surkeimpien laulusanoitusten joukkoon monilla keskustelupalstoilla. (Luottakaa kuitenkin mieluummin Kari Rydmanin analyysiin täällä hänen blogissaan.)

Miksi haluan nostaa esiin tämän Hietamiehen, Virtasen ja Aavikon seitsenminuuttinen rakkauspotpurin? Siksi koska sen täydellisen ymmärtävän huumorin tähden.

Vaatii todellista älyä ja yhtä todellista tyylitajua ja makua luoda tällainen huumori, joka ei mitenkään alleviivaa itseään. Koko esityksen päälle lasketettu huumori piileksii rytmityksessä ynnä vivahteissa, pienemmissä ja isommissa. Nyanssit - Hietamies suuntaa katseen tai katsahtaa, Virtanen riisuu lukulasit nenältään, Aavikko on aidosti se mitä on. Ja he kaikki ovat hyvin tietoisia siitä, että huumori nimenomaan ei ole niin vakava asia.

Ainoa tyylirikko on yleisön päällenauru, joka kai kuuluu välttättömästi 1970-luvun televisiokerrontaan. Päällenauru on paha tyylirikko yksistään senkin tähden, että tämä on aivan liian hienoa huumoria naurettavaksi.

Kun katson Hietamiestä, ihmettelen, miten Laila Hietamies, nykyinen Hirvisaari, mitenkään milloinkaan saattoi ikinä päästää itsensä eroon hänestä. Ja luen Hietamiehestä sen lempeän melankolian, jonka varaan hän perustaa juontajantaiteensa viimeistellyn huumorin. Hietamieshän on suomalaisen televisiohistorian kaikkien aikojen paras juontaja. (Kuka sitten, ellei hän?)

Erityisesti kannattaa myös kuunnella Armi Aavikon laulua. Hänhän oli jo tuolloin täysi laulaja! vaikka hänen koko uraansa ja myöhemmin muistoaan leimaa vain julmetun iso camp-maine Dannyn ja "Tahdon sulle olla hyvin hellän" merkeissä.

YouTube: Mainoskatko (0.30)

2.

YouTube: Vanha holvikirkko (2.44)

Pysymme Mainostelevision tarjonnassa mutta hyppäämme 12 vuotta myöhempään ajankohtaan. On marraskuu 1991, ja joukko suomalaislaulajia on kerääntynyt tv-yhtiön studioon musiikkiohjelman O Solo Mio merkeissä. Neumann, Kalevi Korpi, Anita Hirvonen ja Armi Aavikko nousevat lavalle ja esittävät yhdessä ruotsalais-suomalaisen klassikon "Vanha holvikirkko", taustanaan mieskuoro Aikamiehet.

Kyseessä on melkoinen sekametallisoppa. Kappaletta on toki harjoiteltu yhdessä, mutta tuntua lastentarhan kevätjuhlasta ei ole haluttu kokonaan pyyhkiä pois.

Jos ei etukäteen tietäisi, että käsillä on Dingo-yhtyeen keulakuvana suomalaista populaarikulttuuria edellisellä vuosikymmenellä järisyttäneestä ilmiöstä, esityksen aloittaneen Neumannin sooloa voisi pitää varsin haparoivana. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ole radioesitys, niin että katsoja sentään silmillään pystyy todistamaan heikkokeuhkoisen aloittajan suvereeneja rokkikukon elkeitä kaikkine epäsosiaalisine maneereineen.

Kalevi Korvella sen sijaan onneksi on oikea ääni, melkein oopperasellainen, vaikka se onkin vähän hukassa. Saattaisiko hän olla flunssainen? Käsittääkseni kyseessä on yksi Korven viimeisistä esiintymistä, ennen kuin hän joutui kohtalokkaaseen auto-onnettomuuteensa, jossa hänen vaimonsa kuoli ja hän itse vammautui.

Sitten lauluun yhtyvät Aavikko ja Hirvonen. Taltioinnissa on käsittämätöntä sekametallicharmia. Enkä saata olla ajattelematta, mitä itse mahdoin tehdä noina päivinä lähes 22 vuotta sitten. Tiedostin ainakin olla katsomatta kyseistä O Solo Mio -ohjelmaa.

Esityksen varsinainen huumori piilee kuitenkin videon kommentointiosiossa. Eräs kommentoija nimittäin kiinnittää huomionsa Neumannin käytökseen lavalla. Hän toteaa: "Dingolla on toisella puolella Armi Aavikko, ja häiskä ottaa kainaloon Kalevi Korven", ja toteamusta seuraavat asiaankuuluvat päivittelyt.

Asiassa on huvittavuutensa, kun tilannetta tarkastelee ja taltiontia katsoo kommentoijan osoittamasta näkökulmasta. Neumannin reagointia muuten kannattaa siinä tapauksessa seurata ihan loppuun asti, aina videon viime sekunteihin, kun valot himmenevät esiintyjien yllä.

Se oli aamu toukokuun, kun lehteen puhkes oksat puun ja heräsin
Niin huomasin, et yksinään ol' joutunut hän lähtemään pois jonnekin
Ja niin kuin tyhjän näyttämön, hän jätti taa tän yksiön, nyt hiljaisen
Ja nyt kun vuosi siitä on, saa puukin jälleen kukinnon, kuin muistaen

Katsohan on tuolla puu, se kukkii joka kesäkuu mun pihallain
Hän istutti sen aikanaan, ja nauroin hänen taimeaan. Oksa vain.
                                                          (Suom. sanat Jyrki Lindström.) 

PS. Jos et aivan ymmärtänyt kuplettini juonenkuljetusta, ole toki viitseliäs ja ilmaise se kommenttiosiossa.