maanantai 26. marraskuuta 2012

Sähli

Tätä tekstiä ei ollut tarkoitus kirjoittaa. Tämän tekstin ei ollut tarkoitus ilmestyä. Mutta minä sähläsin. Ensin eilen ja sitten tänään.

"Minua vain ei ollut tarkoitettu elämään kuten muut", kuten kuuluu Paul Austerin New York -trilogian S123/L6-lause. Muut osaavat toimia tietokoneen kanssa sähläämättä, minä en.

Ensin sähläsin eilen blogin ylläpitotoimintojen kanssa. Sen seurauksena moniaalla näkyi nyt käsillä olevan tekstin ilmestymiseen asti blogini viimeisimpänä tekstinä teksti, jota oikeasti ei ole olemassakaan - tai joka oli olemassa vain muutaman sekunnin ennen kuin sain riuhtaissuksi sen pois markkinoilta. Seuraava tekstini ilmestynee vasta joulukuun 17. päivänä, enkä halunnut olemattoman tekstini hassun linkkiotsikon jäävän kummittelemaan verkkoon niin pitkäksi ajaksi. Siksi siis tämä teksti: kun sähläsin.

Mutta tänään minä sähläsin vielä uudemman kerran, tällä kertaa Kirsin kirjanurkan Facebook-sivulla. Olen käyttänyt Facebookia säästeliäästi - en pitkään aikaan mihinkään muuhun kuin Kirsin kirjanurkan Facebook-sivun lukemiseen. Tänään sitten yritin kirjoittaa kommentin tuolle sivulle, ja sähläsin. Vasta kolmas kommenttiyritys onnistui. Luulin peittäneeni jälkeni huolellisesti, mutta sähköpostilaatikkoni osoitti, että todisteet sähläämisestäni olivat luultavasti levinneet reaaliajassa useammallekin taholle. Siksikin siis tämä teksti: selitykseksi, kun sähläsin.

On ikävää vaivata blogiin uuden tekstin perässä tulevia klikkaajia liian köyhäsisältöisellä tekstillä. Siksi piti nopeasti haalia jostain kokoon edes jotain lisäettonetta, jotta en tuottaisi liian isoa pettymystä. Niinpä kirjoitan tänään vielä kahdesta asiasta: pari sanaa edellisen tekstini S123/L6-meemistä, pari sanaa kirjailija Austerista ja hänen trilogiansa aloitusosasta.

***

On sattuman soittoa, mikä omaksi S123/L6-lauseeksi osuu. Silti ihmismielelle on ominaista pyrkiä hakemaan merkitystä - ilmeisestä sattumastakin, kuten kommentit uudelleenesittelemääni S123/L6-filosofiaan osoittavat. (Ilmiö taitaa olla kaukaista sukua elämänopille nimeltä höpsismi, jonka ankkaystävämme A. Ankka omaksuu ohjenuorakseen Carl Barksin luomassa tarinassa vuodelta 1953.) Oma, sukulaisuussuhteitani ruotiva S123/L6-lauseeni ("Minulla on sisarenpoika jota minä en ole edes nähnyt.") ei juuri sisällä ainesta syvämerkityksiin, mutta silti se on pinttänyt ajatuksissani ja herättänyt intertekstuaalisia ajatuksia, nimenomaan yhden sellaisen: Elokuvatähdistämme suurista suurin Tauno Palo lausuu elokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa (1959) legendaariset ja monta kertaa lainatut sanansa "Minulla on Esko-niminen poika". Ei vaatine hääppöistä mielikuvitusta tajuta, miksi lauseeni intertekstualisoituu mielessäni juuri tuohon näyttelijä Palon lauseeseen, joten en selittele enempää vaan loikkaan suoraan yleistykseeni ja selitykseeni:

S123/L6-filosofia nostaa yhden ainoan lauseen tai virkkeen korokkeelle, ja korokkeella oleva tuntuu luontevalta ottaa tarkemman pohdinnan kohteeksi. Siksi lausetta tulee käännelleeksi ja väännelleeksi, kunnes sille löytyy vapauttava merkitys, tavalla tai toisella - oman elämän kannalta, omana filosofiana, mottona, ennustuksena, soimauksena, tai sitten suhteessa muihin maailman lauseisiin.

"Hän ei kyennyt sen täsmällisempään määritelmään, mutta ehkä hän ei edes etsinyt mitään täsmällistä", kuten Auster toteaa New York -trilogian toisessa S123/L6-lauseessa. Lause kuvaa hyvin aikeitani: en aio nyt selitellä enempää S123/L6-filosofian kognitiotieteellisiä vaikutuksia ihmismielessä. Joku alan ammattilainen, sellainen mentalisti kuin Derren Brown tai ruotsalainen vastineensa Henrik Fexeus, pystyisi paljon syvempään analyysiin. (Austerin kirja on siinäkin suhteessa verraton, että siitä todella löytyy toinenkin S123/L6-lause, trilogian kaikki kolme osaa kun on sivunumeroitu laitoksessa erikseen, ja vain yksi niistä ei yllä vaadittavaan sivumäärään.)

***

Esimerkki Tammen pokkarisarjan kannesta.
Itse asiassa olin sählätä Austerin New York -trilogiankin kanssa, kun pengoin sen kaapista ulos, mutta en sitten sählännytkään, ainakaan pahasti. Kaapista siksi, etten suo standardikokoisille pokkareille prestiisipaikkaa enkä minkäänlaista paikkaa kirjahyllyssä, koska ne mielestäni eivät anna kovin hyvää esteettistä silausta kirjahyllylle. Parempi pitää kirjahylly tyhjänänsä ja kaapit täynnänsä. Sen sijaan jotkin aiemmat taskukirjat, kuten Tammen klassikkopokkarit -sarja, ovat varsin edukseen myös kirjahyllyssä. Tammen klassikkopokkareissa ilmestyi vuodesta 1998 alkaen monta laatuteosta, mutta sitten sarja lakkautettiin. Sivukoko oli pokkaristandardia isompi - 12 x 20 cm, mikä kohensi sekä ulkonäköä että luettavuutta. Lisäksi yhtenäinen ulkoasu läpi sarjan historian oli hirveän tyylikäs.

Austerin trilogian aloittaa pienoisromaani Lasikaupunki (City of Glass, 1985 - New York -trilogian pokkaripainos Loisto-sarjassa, 2002), joka taitaa olla hänen esikoisromaaninsa. Viime vuosina olen päätynyt ajatukseen, että mahdollisesti tuo esikoisteos on lisäksi sisällöltään painavin ja sanomaltaan syvin, mihin Auster on kirjailijanurallaan yltänyt. Ajatukseni nousee siitä, että olen huomannut yhä uudelleen muistoissani palaavani erääseen tuon romaanin kohtaukseen.

En muista tarkkaan, enkä ehdi kertaamaankaan ennen deadline-hetkeä, mutta tuossa kohtauksessa teoksen päähenkilö Quinn luultavimmin on varjostustehtävänsä merkeissä vihdoin saanut kohdehenkilönsä Stillmanin tähtäimeensä.
Kun suunnilleen puolet matkustajista oli mennyt, Quinn näki Stillmanin ensi kerran. Oli tuskin mahdollista erehtyä kuvaan verrattaessa. Ei, Stillman ei ollut kaljuuntunut, kuten Quinn oli luullut. Tukka oli valkoinen ja se sojotti kampaamattomina pehkoina siellä täällä. (S. 62.)
Stillman siis on lopultakin näköpiirissä, mutta sitten tapahtuu jotain odottamatonta: Stillmanin ilmetty kaksoisolento ilmestyy maisemiin, ja Quinn sekoittaa heidät keskenään eikä tiedä, kumpaa lähteä varjostamaan. Niinpä hän antaa sattuman määrätä ja "aivan perusteetta hän kääntyi vasempaan, jälkimmäisen Stillmanin perään". Ja tuo valinta ohjaa koko romaanin loppupuolta, Quinnin ja Stillmanin tarinaa, vaikka sen enempää Quinn kuin lukijakaan ei voi tietää, onko valittu Stillman oikea vai väärä Stillman.

Tuon kohtauksen oivaltavuudessa on syvyys, joka kaikkine mahdollisine ja mahdottomine implikaatioineen on omiaan puhuttelemaan pitkään. Ja parhaassa tapauksessa toimimaan itseanalyysin lähteenä lukijalleen, joka alkaa tajuta paikkaansa valintojen labyrintissa. Lisäksi S123/L6-filosofiaakin voi lähestyä kyseisen kohtauksen pohjalta, eikö vain? Ainakin minulla kohtaus on pyörinyt mielessä toistuvasti sen jälkeen kun tutustuin oppiin myöhään lauantai-iltana.

***

On aika minun päättää tämä teksti ja siirtyä verkkopankkiin ajastamaan viikon kuluttua erääntyvien lisäverojen maksatus tililtäni. En aio sählätä. Ainakaan en ole sählännyt tähän mennessä vielä kertaakaan, vaikka olen harrastanut verkkopankkia jo aika monta vuotta.

Mieleeni tuli vielä hauska kilpatehtävä... Ehkäpä joku arvaisi (tai eri paikkoihin piilotettujen faktojen ja logiikan avulla mieluummin päättelisi), miksi seuraavan tekstini ilmestymispäivä on juuri maanantai 17. joulukuuta! Houkuttimeksi arvaamaan voisin koettaa tarjota riittävän hyvän palkinnon, vaikkapa ensiviikkoista jäännösveroani vastaavan rahasumman.

Toisaalta rahapalkinnot tällaisessa yhteydessä saattaisivat olla vastoin kirjoitettua lakia... Siispä muunnan kilpatehtävää: Se, joka ensimmäisenä arvaa täsmällisesti lisäverojeni summan, saa oivan palkinnon - hän saa 17. joulukuuta ilmestyvän tekstini reilusti etukäteen, viimeistään kuun 16. päivänä, henkilökohtaisesti, sähköpostitse välitettynä luettavakseen.

Onnea ihan jokaiselle palkintotehtävään!

=> Kyösti Salovaaran käytännön sovellus S123/L6-filosofiasta.