sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Askel sekasortoon

Tämä teksti on päätösosa massiivisessa Askel tyhjyyteen -projektissani. Projekti muodostaa tetralogian, joka huipentuu sunnuntaina 23.10.2011  nähdyn neiti Marple -elokuvan Askel tyhjyyteen katsomiseen.
  1. Vitaaliset ja etikettitietoiset - arvostelu Agatha Christien romaanista Askel tyhjyyteen (1934)
  2. Ennakoiva askel illan tyhjyyteen - ennakkoesittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (2008)
  3. Askel joka kohosi lentoon - esittely elokuvasta Askel tyhjyyteen (1980)
  4. Askel sekasortoon - arvostelu elokuvasta  Askel tyhjyyteen (2008)

Tänä iltana nousemme täti-Agathan maailmaan Bachin "Toccatan ja fuugan" tahdittamin juhlavallisuuksin. Nuori Bobby Attfield se siinä kotikylän kirkossa soittelee urkuja, ennen kuin tunnusmusiikki keskeyttää hänet varsin epäkohteliaasti. Niinpä hän lähtee käveleskelemään rannalle ja purkamaan turhautumistaan kiviä mereen nakkelemalla.

Neiti Marple: Askel tyhjyyteen
(Why Didn't They Ask Evans?, ohjaus Nicholas Renton, Iso-Britannia 2008)
Elokuvan esittely Yle TV1:n kotisivuilla
Elokuvan esittely ITV:n kotisivuilla 
Laurel Annin positiivinen arvostelu elokuvasta
Ceri Radfordin positiivinen arvostelu The Telegraphissa
Yle TV1 su 23.10.2011 klo 18.55 (ensiesitys 4.4.2010, Yle TV1)
Neiti Marple auttaa ystävättärensä poikaa selvittämään mitä tarkoittivat kuolevan miehen kuiskaamat arvoitukselliset sanat, joiden vuoksi joku on valmis vaikka toiseen murhaan. (Yle.fi.)

Neiti Marple -elokuva Askel tyhjyyteen alkaa varsin tehokkaasti. Parin ensiminuutin aikana katsojalle ehditään esitellä Bobby, toinen tarinan päähenkilöistä, sekä karmea löytö, johon hän törmää kiviä nulikkamaisesti viskoessaan: rantajyrkänteen alla makaa kuolemaa tekevä mies, joka äkkiarvaamatta kuin kauhuelokuvien zombi tarttuu Bobbya ranteesta ja lausuu viimeisillä voimillaan illan avainsanat: "Miksi he eivät pyytäneet Evansia?"

Evansin salaisuutta sitten jäljitetään täysillä, kunnes se selviää elokuvan lopussa.

Bobbyn äiti, hassahtava ruustinna Attfield, puolestaan saa vieraakseen rakkaan ystävättärensä neiti Marplen, jolle Bobby komennetaan sanomaan päivää. Ruustinna on parantumaton juoruilija eikä tietenkään malta olla vuotamatta välittömästi kertomusta poikansa pikku löydöstä neidille, vaikka uusi sisäkkö ei ole vielä edes ehtinyt kantaa teetä pöytään.

Junassa Bobby kohtaa sattumalta kulmakunnan ylhäisötytön Frankien, jolle nuorukainen päättää kertoa sattuneen. Ja Frankie keksii miltei tuosta vain, että jutussa on jotain hämärää. Murha se oli eikä tapaturma. Ja nyt joku yrittää huijata sinua tekaistuin kirjein, Bobbyseni. Vaan eipä kerrota poliiseille – selvitetään juttu itse! On niin jännää olla salapoliisi oikeasti.

Seitsemän ensimmäisen minuutin jälkeen elokuva on jo kadottanut kykynsä koukuttaa katsojaa ja kaikki muut mahdollisuutensa. Nimittäin tällainen palapelidekkari vaatii tietyn horjumattoman logiikan luodakseen uskottavan perustan jännitykselle ja katsojalle halun jatkaa tapahtumien seuraamista. Illan elokuva kuitenkin aloittaa yhdistelemällä pirstaleita Christien alkuperäisromaanista ja käsikirjoittajan uudelleenluomaa, hyvin horjuvaa logiikkaa. Pahinta on, että tässä heikossakin logiikassa on katsojan hyvin vaikea pysytellä kärryillä. Talo on hiekalle rakennettu...

Parivaljakko virittää otaksumalleen konnalle ansan lähettämällä tälle tiedon jyrkänteenalusmiehen viimeisistä sanoista - eli luopuu vapaaehtoisesti ainoasta valttikortistaan ja paljastaa miehelle kaikki korttinsa. Miksi ihmeessä? Bobbylle pari kohtausta myöhemmin tapahtuva pikku pyöräilyonnettomuus on sitten takuulla kyseisen konnan tekemä murhayritys… Mutta ei tämä vielä mitään – myöhemmin parivaljakon argumentointi vajoaa juupas – eipäs-tasolle, kun pitäisi päättää, kuka on murhaaja. Siinä on kaksi todellista amatööriä sanan pahimmassa merkityksessä…

Savagen linnan neuroottista asujaimistoa.
Jäljet johtavat rankasti pelkistetyn logiikan mukaisesti läheiseen Savagen linnaan, jonka muurien sisään Frankie päättää itsekin ujuttautua oikein pellit ryskyen. Siellä häntä on vastassa originelli ja pahankurinen Savagen perhe ja joukko heidän läheisiään – miltei kaikki mysteerin ratkaisuun tarvittavat henkilöt. Mahtaako linnan vastikään menehtyneen isännän kuolemalla olla jokin yhteys Bobbyn jyrkänteen alta löytämään mieheen?

Evanskin seurueesta löytyy. Tämä herra on aikoinaan toiminut kuolleen isännän palkollisena Kiinanmaalla mutta nyttemmin keskittynyt viljelemään orkideoita. Siitähän riemu nousee! ja kohdassa 25 minuuttia Frankie jo leuhkii ratkaisseensa jutun miltei kokonaan. Ihan itse!
Orkideaentusiasti nimeltä Evans.
Mutta ei juttu suinkaan niin yksinkertainen ole. Sen todistaa neiti Marple ilmaantumalla Savagen linnaan vain neljä minuuttia myöhemmin Frankien kotiopettajattareksi naamioituneena. Kolmiapila Frankie, Bobby ja Marple näyttää olevan valmis ottamaan homman haltuun tosissaan.

1950-luvun epookki on toteutettu huolellisesti, kuten brittiläinen perinne on. Savagen linnaa esittää toteutuksessa Surreyn kreivikunnassa sijaitseva, 1500-luvulla rakennettu Loseley House, mikä tuo jaksoon erityistä loistokkuuta ja juhlan tuntua.

Alusta asti johtolankoja availlaan liukuhihnalta, kertaakaan edes tupakkitaukoa pitämättä, ja tulos on yhtä kliseisen kiehtova kuin Rubikin kuutio miljoonannen kerran ratkaistuna. Bobbykin verhoaa kehonsa autokuljettajan valepukuun täysin vailla katsojan motivointia tekeytymisen syystä.

Vapaa-ajan viettoa Savagen linnassa.
Onneksi sentään puoliväliin tultaessa tajutaan istahtaa teekupposen ääreen herra Evansin orkideapuutarhassa. Mutta sitten on taas kiire jatkamaan sen mätön tarjoamista, jonka käsikirjoittaja on vasemmalla kädellään laatinut.

Juoni laukkaa niin että kehenkään hahmoista ei saa kosketusta, joten siitäkin syystä he käyvät yhdentekeviksi käytännöllisesti katsoen kaikki. Näyttelijät näyttelevät niin kuin tehokasvattamossa tuotetussa, mahdollisimman konventionaalisessa palapelissä kuuluu näytellä. Yhdessäkään näyttelijässä ei ole särmää, vaikka sitä Christien kirjassa olisi ollut runsain mitoin tarjolla vaikkapa goottilaisen kauhuisan Moiran pelokkaassa hahmossa. Savagen linnan teini-ikäiset lapsukaiset kieltämättä olisivat kurittomuudessaan varsin piristäviä, elleivät he olisi niin teennäisiä.

Toteutus herättää vain kysymyksiä.

Miksi luoda romaanin tohtori Nicholsonin tehtäviä jakamaan täysin uusi hahmo, komentaja Peters, vaikka henkilöitä on muutenkin liikaa? Miksi liuottaa Evansin arvoituksen tehokas punainen lanka mauttomaksi litkuksi istuttamalla pöytään ensin vale-Evans? Miksi mennä merta edemmäs kalaan eli Kiinaan vanhaa tragediaa kehittämään? Miksi lisätä täysin uusia sivujuonia esimerkiksi maailmansodan aikaisista hyväksikäytöistä, sen sijaan että turvattaisiin alkuperäisjuonen laatuisiin koukkuihin? Miksi monimutkaistaa harhautusten takana oleva äärimmäisen yksinkertainen peruskaava lisäämällä kaavaan uusia tekijöitä - siis lisää palvelijoita Savagen linnaan?

Kuvittelisin, että Christien romaanin aineksista saisi tarkoituksenmukaisemmalla karsinnalla jäntevämmän ja kiehtovamman Marple-puolitoistatuntisen. Minä esimerkiksi olisin mieluummin istuttanut neiti Marplen Bobbyn toistaitoisen ystävän Badgerin rooliin. Hän olisi voinut tarkkailla parivaljakon puuhasteluita salaa korkeitten nojatuolinselkämysten takaa tai avonaisista ikkunoista, jotta elokuvan neiti Marple -status ei olisi kärsinyt, ja astua eturintamaan pelastajattarena siinä vaiheessa, kun Bobby ja Frankie odottavat varmaa kuolemaa murhaajan vankeina ullakolla. Tuossa tilanteessa ystävä Badger pelasti sankarit sattumalta ja moukan tuurilla kattoikkunasta sisään rysähtämällä, mutta neiti Marple olisi voinut astua vintille homman totaalisesti klaaraten, kuin amerikkalaiset Normandiaan kerran.

Miksi neiti Marple yleensä piti ympätä käsikirjoitukseen mukaan? No, Marple on menestyvä tuotemerkki, jonka nimellä tuontayhtiö ITV saa ainakin elokuvan mainostauot varmasti täyteen mainoksia. Samoin Marple-brändi takaa tuotteen vaivattoman ulkomaanlevityksen. (Päivitetty 24.10.2011.)